Mitä minimalisti pakenee?

Minulla siivous- ja raivausinto yltyy, kun olen stressaantunut. Ilmiö lienee tuttu monelle, vaikkapa yliopiston tenttiviikon kokeneelle.

Olen helposti ahdistuva ja ylianalysoiva luonne. Stressaan ja murehdin asioita pitkälle tulevaisuuteen ja kaukaa menneisyydestä. Käsikirjoitan mielessäni kauhuskenaarioita siitä, kuinka yksi kirjoitusvirhe sähköpostissa tai yksi päälle unohtunut kattolamppu ajaa minut ikuiseen kadotukseen. Pahimpina aikoina tämä on johtanut tarkistamisen ja varmistamisen pakko-oireisiin. Silloin mieli tuntuu olevan niin täynnä kaikkia asiaan liittyviä ja liittymättömiä yksityiskohtia, ettei mistään tule mitään. En saa aivojani rekisteröimään, että ovi on lukossa, sillä ajatukset laukkaa niin vauhdilla eteenpäin. Tarkistan uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kunnes en enää jaksa. Saatan myös välillä menettää yöuneni miettiessäni mitä kävisi, jos joutuisin identiteettivarkauden uhriksi tai sähköpostini ja tunnukseni eri palveluihin hakkeroitaisiin.

34646_417438341177_806221177_4463731_184295_n
Kuva yksinäisestä ”ufopilvestä” taivaalla, Helsingin Laajalahdelta. ©cityminimalisti

Mitä vähemmän ärsykkeitä ympäristössäni on, sen paremmin hallitsen sen. Olen tällaisten stressaavien ”putkien” jälkeisissä hurmoksissa poistanut kotoa sähkölaitteita, tavaroita, kontakteja puhelimesta, tunnuksia palveluihin, silpunnut kaikki vanhat päiväkirjat ja niin edelleen. Yritän puhdistautua kaikesta. Haluan pois, haluan kadota. Olen jopa vaihtanut sukunimeni osin tämän takia. Tämän blogin aloittaminen oli ison kynnyksen takana, sillä olen jo kerran kokenut sen, etten saa pois netin syövereistä henkilökohtaisia kirjoituksiani ja sen, että olen tullut stalkatuksi. Siksi aloittelen varsin anonyymisti – tietenkin jossain vaiheessa täytynee alkaa tuoda kasvoja enemmän esiin, jos blogista tulee suosittu. Ei viitsisi kuitenkaan valehdella ja keksiä peitetarinoita, jottei minua tunnisteta näistä teksteistä. Ei minuakaan kiinnostaisi lukea sellaista blogia.

Haluan pois, haluan kadota.

Nyt kun kotini alkaa olemaan tyhjempi ja arkeni hyvin yksinkertaista (joku voisi sanoa, että tylsää ja yksitoikkoista), voin paljon paremmin. Tuntuu, että on tilaa hengittää ja tilaa ajatella. Ympäristö ei huuda mitään, eikä puhelin piippaa koko aikaa. Haluan ärsykkeiltä tilaa elää. Koska olen introvertti, minulle elämä tapahtuu sisäisesti. Ulkomaailma ei ole minulle elämää, vaan väline. Minusta on tullut itsekkäämpi, sillä haluan käyttää tuota välinettä oman sisäisen elämäni hyväksi – aiemmin kun annoin sen käyttää itseäni hyväksi. Siitä ei seurannut hyvää, minusta tuli ihmisraunio.

Haluan ärsykkeiltä tilaa elää.

Minun on ollut pakko tutustua itseeni ja hyväksyä se, että minusta ei tule sellaista kuin ”kaikki muut”. Minä saan elää näin, ja jos elämäni on sen takia ”tylsää” tai jää vaikka lyhyeksi, niin se oli sitten sen tarkoitus. Luonnonvalinta. Jos tämä elämänvaihe taas kasvattaa minua ihmisenä erilaiseksi, niin aivan vapaasti voin myöhemmin elämässäni tehdä jotain aivan muuta ja olla erilainen.

Vastaukseni otsikon kysymykseen siis taitaa olla: ärsykkeitä. Jotka toisille on virikkeitä.

Edit:

Tutkin näitä ajatuksia lisää ja pääsin pohdinnassa uudelle polulle kirjoituksessani Minimalismi – paluu luontoon?

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s