Erilaisia minimalisteja

Omiin silmiini nykyisen minimalismiyhteisön sateenvarjon alta löytyy kaksi oudosti erilaista karaktääriä: se mustavalkoisessa kuplassa asuva ja se peppipitkätossumainen vapaa ja villi sielu.

©cityminimalisti

Moni meistä on varmaan jossain näiden kahden välillä, tai sopivasti molempia. Taidan itse olla lähempänä tuota mustavalkoista päätä, sillä olen niin kovin visuaalinen ihminen. On minussa tuota peppipitkätossuisuuttakin, vartokaas vain kunhan pääsen kertomaan elämästäni tänne blogiin.

Vaikka kuinka yritän, minun on todella vaikea nähdä jonkin minimalistisena esitetyn tai minimalistiseksi väitetyn esineen, kuvan tms. ”taakse”, jos se ei näytä minimalistiselta. Aivan kuten pohdinnassani luonnon minimalistisuudesta, jossa sain oikein pinnistellä aivosolujani.

Jos vaikka haluaisin ryhtyä käyttämään minimalistisesti vain yhtä kahvikuppia, en mitenkään voisi valita siksi ainoaksi kahvikupiksi kultareunaista ruusukuppia. Sen epäminimalistinen ulkonäkö risoisi minua joka aamu. Siksi en myöskään tykkää katsella itseäni peilistä, heh heh. Toinen esimerkki ihan oikeasta elämästä: olen yrittänyt etsiä ekohammasharjaa, joka olisi minimalistinen, eikä sellainen rustiikki. Ei löydy. Sama vika monessa muussa eko-alkuisessa tavarassa.

Voin kuvitella, että ”mustavalkoinen kupla” näyttää vapaalle sielulle vankilalta, ja että sellainen minimalismi rajoittaa elämää, koska se on liian ankara ja, no, mustavalkoinen. Eipä sitä kieltämään, mutta se on tarkoituksellista. Ympäristö ja tavarat on hiljaa ja antavat tilaa minulle.

Mistä tässä on oikein kyse? Miksi minimalismin harrastajissa on tällaisia ääripäitä, joita ei ehkä voisi laittaa asumaan saman katon alle?

Myönnän sen. Olen purismiin taipuvainen – en vain minimalismissa vaan myös muissakin asioissa. En pidä siitä, että sanojen alkuperäinen merkitys unohdetaan, jolloin jokin käsite voi kokea hallitsemattoman evoluution kuin rikkinäistä puhelinta leikkiessä. Korvissani särähtää, kun sanotaan, että jokainen voisi määritellä itse mitä minimalismi on. Määritelmähän lukee jo sanakirjassa: minimalismi on taiteenmuoto. Vaikken sitä aina niin selkeästi sellaisena artikuloi, niin pohjimmiltani ymmärrän sen juuri näin, enkä pääse sitä pakoon. Minimalismin harrastaminen tai toteuttaminen elämässä on tämän taiteenmuodon harrastamista, eli sen toteuttamista ja siitä iloitsemista.

Mutta entäs sitten, kun minimalismista kuitenkin puhutaan ikäänkuin elämänfilosofiana? Taide kun ei ole yhtäkuin filosofia. Se ei edes ole filosofian väline. Taide on vain jotain, jonka kautta jokin tulee olevaksi ja ihmisen koettavaksi. Parhaimmillaan tuo omaan elämään tarkoituksen ja suunnan.

Miten ihmeessä me saadaan yhdistettyä taiteenmuoto ja simple living -liike, josta myös puhutaan ’minimalismina’?

Näin: Jos siis minimalismin(=niukismin, vähäeleisyyden, bare necessities…) harrastaminen/toteuttaminen tekee elämästäsi merkityksellistä, antaa vastauksia kiperiin kysymyksiin, herättää intohimoja ja sisäistä keskustelua, se on taidetta ja sinä olet taiteilija.

Ympyrä sulkeutuu! Mustavalkoiset ja peppipitkätossut puhuvatkin samasta minimalismista – toinen vain on kuvataiteilija ja toinen performanssitaiteilija.

Loppukevennykseksi kissamme kommentti: ”gvf                                                          ——–”