Alkio nro 13

[tervetuloa lukemaan jännitysnäytelmää! Jos et siedä lukea ruumiintoiminnoista, lapsettomuusruikutusta, tai toisinpäin jos et siitä kärsiessäsi halua nyt lukea raskauteen päättyvää hoitotarinaa niin skippaa. Olen kirjoittanut tekstin monen kuukauden aikana. Tässä linkki aiempaan kertomukseeni meidän pitkästä lapsettomuusajasta ”Lapsettomuuskertomus”. Se onkin mielenkiintoista luettavaa tämän seuraavan tarinan kanssa.]

En ole koskaan aiemmin kirjoittanut yhtenäistä tekstiä siitä, miten yksi hoitokerta etenee vaihe vaiheelta ja mitä fiiliksiä matkan varrella on. Tehdään se nyt, tämä voi olla viimeinen hoitokertamme.

Koska hoitomme tehdään yksityisellä klinikalla, voimme itse päättää milloin hoidot alkavat. Viimeisimmät terveiset saimme lääkäriltä syyskuussa, ”olkaa sitten yhteydessä kun haluatte aloitella uuden hoidon”. Mieheni piti hieman ylipuhua minut ryhtymään vielä kerran tähän hullutukseen, mutta onnistuttuaan siinä sovimme että tulevana talvena se sitten olisi.

Viime metreillä keksin aikaistaa hoitojen alkua alkutalveen, sillä kevään puolella minulla olisi ehkä muita kiireitä. Laskin kalenteristani, että ehtisimme juuri valmiiksi ennen joulua. Pyhät ja sellaiset nimittäin sotkevat myös yksityisten klinikoiden toimintaa.

Varasin sitten ensimmäistä kertaa verkkoajanvarauksesta ajan lääkärilleni. Aiemmin olen aina soittanut, kun en ole tiennyt mihin kierronvaiheeseen aika pitäisi varata ja kuinka pitkä aika tarvitaan. Varasin 30 minuuttia kierronpäivälle 18. Olin laskeskellut, että ehtisin saada ensimmäisen lääkkeen reseptin ja hakea sen apteekista, ja laskeskelin myös että jos minulle tehdään scratching niin googlen mukaan se pitäisi tehdä kp 17-23 . Jälkeenpäin vastaanotolla kuulin että oikeammin se on ”viikko ennen kuukautisia”, eli pari päivää liian aikaisin se tehtiin kp 18. Mutta tehtiin kuitenkin.

Vastaanotolla muistin taas miten hyvä asia on, että olemme saaneet käydä samalla lääkärillä niin pitkään. Lääkäri tuntee minut ja voin tuntea hänen todella ajattelevan meidän parasta. Hän muistaa miltä kohdun limakalvoni näytti puoli vuotta sitten, ja vertaa siihen nyt piirtyvää kuvaa muistinvaraisesti. Kaikki näyttää hyvältä. Tehdään scratching, jossa kohdun limakalvoa ”rapsutetaan” eli käytännössä kuoritaan vähän limakalvoa irti samalla tavalla kuin otettaisiin limakalvonäyte. Se sattuu paljon ja kouristaa koko alavatsaa. Mutta kestän sen, kuten ennenkin. Kipu hävisi nopeasti toimenpiteen jälkeen, ja loputkin säryt lievittyivät ihan 5 minuutissa.

Saan päivitetyt covid-ohjeet, lähetteen rutiiniverikokeisiin ja reseptit. Ensimmäinen käytettävä resepti on Synarela-lääkkeeseen jonka haen seuraavana päivänä. Synarela estää ovulaation seuraavassa kierrossa, jottei munarakkulat poksahtele itsestään ennen punktiota. Se on nenäsuihke, jota laitan kp 21 alkaen yhden suihkeen molempiin sieraimiin aamuin illoin. Siis yhteensä 4 suihkausta vuorokaudessa. Synarela kirvelee vähän nenässä, mutta muuten en huomaa sen vaikuttavan mihinkään.

Covid-ohjeissa sanotaan, että hoidot keskeytyvät jos kumpikaan puolisoista sairastuu. Omaehtoiseen karanteeniin kehotetaan mahdollisuuksien mukaan. Minä en halua ottaa riskejä, joten perun tapaamiset seuraavan 3 viikon ajalta. 3 viikon päästä olisi punktio, ja siihen asti kaiken pitäisi mennä juuri niinkuin suunniteltu. Sen jälkeen hoitojen keskeytyminen ei olisi niin paha katastrofi, sillä alkiot voitaisiin pakastaa ja siirtää sitten myöhemmin.

Tässä vaiheessa kaikki tuntuu niin kaukaiselta vielä. Tuijotan kalenteriani. Raskaustestin aika olisi vasta joskus 6 viikon kuluttua.

Ei ne lääkkeet, mutta se kaikki muu sekoilu

Se alkoi nyt. Sekoilu siis. Eilen ihmettelin, kuinka rintoja särki (mukamas) poikkeuksellisen terävästi. Siispä tein raskaustestin dpo10, joka oli tietenkin negatiivinen. Ajatukset ovat koko ajan kiinni hoidoissa. Synarela-sumutteen suihkiminen tuo jotain konkretiaa päivään, mutta heti suihkauksen jälkeen sitä miettii taas, mitä muuta voisi tehdä edistääkseni ja ”edistääkseni” asioita.

Ennen seuraavaa lääkärikäyntiä, vajaa 2 viikkoa Synarelaa sumuteltua pitäisi olla alkanut uusi kierto. Tällä kertaa vuoto antoi odottaa pari päivää pidempään kuin laskettiin, mutta onneksi ehti kuitenkin alkaa ennen lääkärikäyntiä. Ja kyllä, jos minulla olisi ollut vielä yksi testi kaapissa, olisin tehnyt sen. Vaikka mitään mahiksia ei olisikaan, aina sen keksii: ”entä jos?”

Tämä lääkärikäynti oli ensimmäinen seurantaultra, jossa tarkistettiin että Synarela on tehonnut ja oma hormonitoiminta lakkautettu (siis en tule ovuloimaan tässä kierrossa ominpäin, jotta munarakkulat voidaan kerätä punktiossa). Kaikki oli hyvin. Sain mukaani printatun hoitokaavion, jossa näkyi tulevat lääkeannokset. Huomisesta alkaen alkaa pistoshoito (Menopur), jossa piikitän itseeni munarakkuloita kasvattavaa hormonia. Sumuttelut jatkuu, vaikkakin pienemmällä annoksella. Sain myös karkeaa arviota siitä, milloin punktio olisi, jotta voin suunnitella työkuvioitani pois muutamalta päivältä. Muutama viimeinen päivä ennen punktiota, ja ainakin 2 päivää sen jälkeen on otettava rauhallisesti.

Lisäjännitystä tuo oikeaan lonkkaani ilmestynyt outo punainen ihottumaläntti. Samaan kylkeen puri punkki muutama viikko sitten, joten täytyy varmistaa ihotautilääkäriltä ettei vain ole borrelioosin rinkula. Vahvempi epäily minulla on kuitenkin punatäplähilseilyyn, sillä 1 viikko läiskän ilmestymisen jälkeen huomaan nousevan pikkuruisia läiskiä vähän sinne tänne. Varmistin lapsettomuuslääkäriltäni kuitenkin, ettei mahdollinen antibioottikuuri ole haitaksi hoitojen aikana, kunhan antibiootti on sellainen joka sopii raskauden aikana. ”Jos se antibioottikuuri kestää monta viikkoa niin sinähän olet jo raskautunut sitten”, lääkäri sanoi asiaa miettiessään. Minä tuumasin mielessäni, että kenestä ihmeestä hän puhuu. Enhän minä tule raskaaksi, me vain käydään hoidoissa. Ihan absurdi ajatus!

Punatäplähilseily (Pityriasis rosea) aiheuttaa keskenmenoa jos siihen sairastuu alkuraskaudessa. Mutta enkös minä ehtinyt sairastua siihen juuri ennen? Toivottavasti.

Menopurin sekoitus ja ensimmäinen pistos sujuvat aivan yhtä jännittävissä merkeissä kuin aiempinakin kertoina. Aina sählään jotain, vaikka kuinka luen ohjeita. Pelkään että aine ehtii lämmetä käsissäni kun luen ohjeita liian hitaasti. Pienet herkät lasipullot särkyvät ja ohuet neulat katkeavat ajatuksissani pienestäkin kolhusta. Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin taitaa mennä riittävän hyvin, ja saan ruksittaa päivän pistoksen hoidetuksi.

Viidentenä pistospäivänä alkaa jo tuntua olo ikävältä. Alavatsaa aristaa, kiristää, tuntuu painetta. Viime yönä heräsin outoon hengitysvaikeuteen. Tuntui kun keuhkot olisi täynnä vettä, niinkuin viime vuonna kun minulla oli lievää OHSS-oireilua hoitojen jälkeen. Yölliset googlailut kertoivat kuitenkin, ettei OHSS voi kehittyä ennen irrotuspiikkiä. Ei kai sitten. Ehkä olin vain nähnyt jotain unta ja pidättänyt hengitystäni. Huomenna minulla on vihdoin sen ihotautilääkäri ja sen jälkeen heti perään lapsettomuuslääkäri.

Helpotuksen huojennus! Vaikka ihotautilääkäri antoikin selvän punatäplähilseilydiagnoosin, hän antoi myös rauhan. Ei syytä huolia. Läiskät lähtevät itsestään muutaman viikon kuluessa. Lapsettomuuslääkärikään ei ollut moksiskaan, ja kaikki näytti vastaanotolla hyvältä. Molemmissa munasarjoissa kasvaa nyt noin 10 kpl munarakkuloita kummallakin puolella. Ne ovat vielä pieniä, alle 1 cm kokoisia. Mutta kun niitä on yhteensä 20, ei ihme että tuntuu jo. Viikon kuluessa niiden on tarkoitus kasvaa yli 2cm kokoisiksi. Siis viinirypäleen kokoisiksi tertuiksi. Ai-jai, silloin kyllä kiristelee.

Niin, mainitsinko jo siitä kaikesta sekoilusta ja stressaamisesta?

Se liittyy myös lääkkeiden säilytykseen. Menopur pitää säilyttää jääkaapissa, mikä aiheuttaa minulle joka kerta harmaita hiuksia. Meidän jääkaappi vetää itsensä välillä ihan jäähän, ja sitten taas välillä tuntuu liian lämpimältä. Lääkkeiden jääkaappisäilytys tarkoittaa lämpötilaa +2–+8 °C, eli käytännössä oikeasti kylmää paikkaa jääkaapissa. Aiemmin olen laittanut lääkkeet kylmälaukkuun, ja siinä jääkaappiin tasatakseni lämmönvaihteluita, mutta tällä kertaa jotenkin unohdin sen. Säilytin ensimmäistä erää keskihyllyllä ja toista erää ovessa. Tämä toinen erä oli se mistä säikähdin, kun taas tänään avasin jääkaapin oven ja ihmettelin kuinka lämmin se on. Onko lääke enää kunnossa?

Menopur säilyy valmiina liuoksena huoneenlämmössä 28 vrk, eli olisin aivan hyvin voinut sekoittaa sen heti apteekista tultuani valmiiksi. Mutta aina ajattelen, että mitä jos hoito keskeytyy, niin menee kalliit lääkkeet hukkaan.

Tässä oli esimerkki tyypillisestä turhasta stressistä, joita IVF-hoitojen aikana tulee vastaan. Syy on siinä, että tällainen tavallinen tallaaja laitetaan näpräämään vähintään sairaanhoitajan ja farmaseutin koulutusta vaativan pistoshoidon kanssa. Niin moni asia voi mennä pieleen, ja niitä sitten pelkää etukäteen.

Alkio nro 13, oletko tulossa?

Tänään mietin aamukahvilla lasten nimiä. Minulla on mielessäni yksi nimi, jota ei ole Suomessa vielä kenelläkään. Nimi on niin tavallisen kuuloinen kuin olla ja voi, ja olin aivan äimistynyt huomattuani, ettei sitä rekisterien mukaan ole vielä kellään. Olisin onnellinen, jos pääsisin antamaan sen lapselleni.

”Alkio nro 13” on nyt työnimenä seuraavalle siirrettävälle alkiolle. Nimi on kaikin puolin osuva: 13 on onnennumeroni, ja Muumipapan muistelmissa Muumipappa on orpokodin Lapsi nro 13. Tulisipa meidänkin alkiosta oikea lapsi.

Irrotuspiikki

Irrotuspiikiksi sanotaan viimeistä pistosta ennen punktiota. Viimeinen pistos on eri lääkettä, sen tarkoitus on kypsyttää munasolut ja aloittaa ovulaatio. Ajoitus on tärkeää, punktio pitää ehtiä tekemään juuri ennen kuin munasolut karkaavat. Ei liian aikaisin, ei liian myöhään. Meidän klinikan käytäntö on 36 tuntia irrotuspiikistä.

Tällä kertaa munasolujani kasvatetaan päivän pari kauemmin kuin aiemmilla kerroilla, ja irrotuspiikki on vasta kp 14 illalla, ja punktio siis kp 16 aamulla. Irrotuspiikkicocktail on myös vähän erilainen kuin aiemmin. Muuta eroa en huomaa aiempiin kertoihin, kuin inhottavan kokonaisvaltaisen täyden olon. Tuntuu kuin munasarjat olisivat turvonneet keuhkoihin asti, kun ruokakaan ei tahdo maistua. On niin kuin ähky koko ajan. Estrogeenitasokin taitaa hipoa pilviä ja se aiheuttaa omia oireitaan.

Vielä 36 tuntia pitäisi kestää että helpottaa (hetkeksi). Punktion jälkeen munarakkulat nimittäin turpoavat ihan vaan nesteestä uudestaan yhtä kipeiksi. Mutta ainakin hormonit tasaantuvat sitten.

Irrotuspiikkiä seuraavana aamuna herään järkytykseen: olo on normaali. Vatsaa ei kiristä, missään ei tunnu mitään. Onko munarakkulat menneet puhkeamaan itsekseen? Voi ei! Kiristelyn tilalle on tullut vain huono olo. Se johtuu varmaankin irrotuspiikin sisältämästä raskaushormonista, eli sain samanlaisen hyökyaallon sitä kuin alkuraskaudessa konsanaan. Iltaa kohden alavatsakin alkaa muistuttaa itsestään, ja huokaisen helpotuksesta.

Punktio

Punktio menee hyvin, kuten aiemminkin. Rakkulat oli hyvin tasalaatuisia ja niitä oli monta, noin 10 molemmilla puolilla. Näistä saatiin yhteensä 17 munasolua, joista seuraavana päivänä saan tiedon että 7 kpl on hedelmöittynyt. Punktio oli kivulias tietenkin, ja punktiopäivä menee kivuissa kipristellen mutta jo seuraavana päivänä olo alkaa olemaan melko normaali ja viiltäviä kipuja tuntuu vain jos hötkyilee liikaa. Kävin rauhallisella kävelyllä ja muuten olen vain ollut kotona. Lugesteron-lääkitys alkoi tänään.

Alkiot

Lääkäri kertoi, että 17 kerätystä munasolusta 16 oli ollut kypsiä, mikä on ihan huikea luku! Vai sanoikohan hän väärin? Joka tapauksessa, niistä oli sitten vain 7 hedelmöittynyt. 6 kpl oli mennyt rikki siinä ICSIssä, eli kun neulalla on tökätty sitä munasolua. Se oli lääkärin mielestä iso häviö. Mikähän siinä on vaikuttanut? Huono päivä biologilla? 3 kpl oli jättänyt ”luonnollisesti” hedelmöittymättä.

Kolmantena päivänä kaikki 7 kpl olivat vielä hyvässä kunnossa, mikä taasen on hyvä uutinen. Tavallisesti katoa ehtii tapahtua 3. päivään mennessä, mutta nyt kaikki ovat selvinneet. Hyvä. Se antaa toivoa, että 5. päivään selviää useampi kuin yksi.

Vointini on hyvä, vaikka vielä on kipuja ja pientä turvottelua. Sain ohjeeksi ottaa vielä tänään 6 napsautusta Ovitrellea. Nyt pitää edelleen muistaa juoda paljon, sillä se on tuo Ovitrelle joka voi vielä pilata kaiken jos kehitän itselleni OHSS:n (vakava nestetasapainohäiriö).

Säätö ja sekoilu jatkuu: Ovitrellen pakkauksessa on vain 1 kpl neuloja, jonka olin siis käyttänyt jo irrotuspistoksessa. Kun tajusin tämän, olin jo kengät jalassa lähdössä klinikalle kyselemään uutta neulaa, kun hoksasin tarkistaa vielä kerran hoitolaatikkoni (laatikko, jossa säilytän ylimääräisiä lääkkeitä, ohjeita, testejä ym.). Siellä oli ylimääräinen neula! Huh. Olinpa ollut viisas kun olin säästänyt sellaisen edellisestä hoidosta. Yleensä vien kaikki ylimääräiset klinikalle käytettäväksi. Sain pistoksen tehtyä.

Päivää ennen alkionsiirtoa koronavilkku-sovellus hälytti mahdollisesta altistumisesta. Apua, peruuntuuko alkionsiirto nyt tämän asian takia? Olen ollut 2 viikkoa omaehtoisessa semikaranteenissa, vain kaupassa ja klinikalla on tullut käytyä. Todella ihme mistä altistuminen olisi kerennyt tulla. Soitin klinikalle, ja huh onneksi ei kuitenkaan ollut ongelma pelkkä hälytys, ja pääsen siirtoon huomenna normaalisti. Mitään koronaoireita ei siis ole.

Alkionsiirto

Alkionsiirtopäivänä saan puhelun lääkäriltä, joka kertoo että 1 alkio olisi oikein hyvä siirtokelpoinen. Muutama muu on myös elossa, mutta jääneet jälkeen ja ovat vielä kasvatuksessa. Lääkäri kysyy mielipidettäni haluanko tehdä tuoresiirron vai pakastaa. Pakastamisella siis kai vältettäisiin OHSS riski tai jotain, mutta noin muuten lääkäri arvioi että tulen ihan yhtä hyvin raskaaksi kummalla vaan tavalla, kun viimeksikin tulin tuoresiirrosta. Ja oma oloni on paljon parempi kuin viime kerralla kun arvelin että viime kerralla olisin saanut ainakin lievän hyperin. Joten menen siirtoon. Intuitio sanoo että nyt! Ties vaikka koronatilanne pahenee ja hoidot menevät tauolle. Tai pakastuksessa/sulatuksessa käy joku moka. Saan lääkäriltä ohjeet viimeisiin Ovitrellenapsautuksiin (tänään siirron jälkeen illalla 4, ja kolmen päivän päästä loput 3-4 napsautusta mitä piikistä vielä irtoaa).

Syömme lounaaksi mahtavan sushipläjäyksen. Sushia en sitten saisi tämän jälkeen syödä toivottavasti 9 kuukauteen. Eilen vedin homejuustoöverit (sormin suoraan paketista) ja join hyvänmakuisen erikoisoluen.

Iltapäivällä menen alkionsiirtoon. Tuttavallisemmin voisi puhua alkionistutuksesta. Saan kuulla ilouutisen, 3 alkiota on tehnyt kunnon spurtin päivän aikana ja ne on jo pakastettu! Yksi jää vain seurantaan huomiseen, ja yksi paras siirretään siis nyt.

Alkio siirretään ohuella katetrilla suoraan kohtuun. Sen jälkeen se on kuulkaas ns. herran haltuun! En voi omilla toimillani edesauttaa alkion kiinnittymistä tai aiheuttaa keskenmenoa. Voin vain toivoa.

Kolme blastoa pakastimessa ja yksi matkassa on niin mahtava saalis, että tunnen itseni jo suurperheen äidiksi. Ihan hassu tunne, kaiken tämän jälkeen.

Piinapäivät -> OHSS

Piinapäivät alkoivat hyperstimulaatio-oireita tarkkaillen ja hoitaen. Viikon päästä punktiosta oli tukalinta. Mitä vain söin, tai hieman vettä join, maha ei tuntunut vetävän mitään. Syön puoliltapäivin 2 lautasellista kalacurrya, ja sen jälkeen tuntuu että kuolen ähkyyn. Illalla ei maistu mikään ruoka, mutta syön sentään pari keitettyä kananmunaa suolalla.

Pahoinvointia, heikotusta. Kivistää. Särkee mahaa. Yöllä kyljen kääntäminen on hirveää kun kaikki sisäelimet hölskähtää siellä vesilammikoissaan. Pelkään veritulppaa. Nousen ylös ja tankkaan sitruunavettä ja syön 3 suolakurkkua. Hieman helpottaa muutaman tunnin päästä ja menen takaisin nukkumaan hetkeksi.

Aamulla 8 päivää punktiosta olo on semi-ok, vaikka edelleenkin vatsa on kipeä. Ei siedä painella eikä hötkyillä. Syön puuroa ekstrasuolalla ja juon kahvin, että saisin mahaan jotain elämää. Paino on n. 1 kg enemmän kuin hoidon alussa, hengittämisessä ei ole ongelmia eikä kipuja, ja vessassa kyllä tulee ravattua eli ei sillä tavalla hälyttävää. Mutta kun käyn päivällä pienellä kävelyllä (alle 1 km päässä kotoa rauhalliseen tahtiin) olo huononee. Hirveä heikotus ja tutina. Alan epäillä olenko sittenkin juonut liikaa vettä? Kotona mittaan verenpaineen ja kuumeen, molemmat OK. Vartin istuttuani olo alkaakin helpottua, ja syön näkkileipää suolaisilla päällisillä. Olo paranee. Tänään pitää pistää viimeinen Ovitrelle ja se pelottaa. Huononeeko olo sitten taas?

Seuraavana yönä herään taas huonovointisena. Mittaan verenpaineen ja se on kolmella mittauksella n. 113/72 eli paineet ok mutta pulssi 110 luokkaa. Mieheni herää verenpainelaitteen piippailuun ja kysyy miten voin. Ehdin vastata ”Paha olo” kun joudun jo juoksemaan vessaan oksentamaan. Olo helpottuu, vaikka mitään ei tullutkaan. 

Aamulla oksennan uudestaan ja alan nähdä sahalaitoja näkökentässä niin etten pysty lukemaan tekstiä. Näkökenttä kaventuu mustaksi vasemmalta. Soitan Naistenklinikan päivystykseen. Minut kutsutaan viivana sinne, ja pian makaankin päivystyspuolen huoneessa kanyyli kädessä nesteytystä saaden. Verikokeet päin hanuria. Lääkäri ultraa mahan, selvä OHSS mahassa isoja nestelammikoita kylkikaaria myöten. 

Sairaalassa vietän kaiken kaikkiaan 12 päivää. Ensimmäiset muutama päivä ovat kamalimmat, kun olo hetkeksi paranee nesteytyksestä ja sitten taas huononee kun nesteytys jostain syystä jätetään pois. En saa syötyä enkä juotua juuri mitään pahoinvoinnin takia. Pulssi hakkaa koko ajan yli 100. Näkökentässä vilisee joka päivä niitä vitsin sahalaitoja. Oloa helpottaa vain jääkylmä pyyhe silmillä, ja näin vietänkin suuren osan ajasta. Makaan vain ja toivon että selviän tästä. Mahaan sattuu. En jaksa ajatella mitään, en jaksa keskustella. Ainoat lääkkeeni olivat veritulppaa ehkäisevä päivittäinen hepariinipistos, panadol ja pahoinvointilääke tarvittaessa. Raskausmahdollisuuden takia ei siis kunnon kipulääkettäkään.

Mahaani laitetaan dreeni, jotta neste saataisiin sieltä ulos. Nestettä tulee litratolkulla, ensimmäisinä päivinä yli 5 litraa päivässä hitaasti hiipuen. 

Verikokeita otetaan joka aamu. Albumiinitaso laskee 20:een vaikka saan monena päivänä sitä suoraan suoneen. Ei auta, kun verisuonet päästävät kaiken läpi ja letkua pitkin pussiin sänkyni viereen. Siitä huolimatta turpoan muualtakin kropasta kuin pullataikina. 

Vihdoin kun oloni alkaa helpottua saatuani kunnolla nesteytystä kanyylin kautta, ruokahalu palautuu pikku hiljaa ja paha olo väistyy. Saan suolapurkin pöydälleni, jota saan ripotella ruokaan niin paljon kuin vain maistuu, sillä natriumarvotkin olivat jo romahtaneet.

Sitä mukaa kun olo paranee, veriarvotkin palautuvat hitaasti normaaleiksi. Viimeisten päivien jännitysnäytelmän tuo enää nousevat maksa-arvot, jotka onneksi laskevat. Oloni on jo niin hyvä että saan viettää pari yötä kotilomalla, koska asun ihan sairaalan lähellä. Ja sitten minut kotiutetaan, kunhan dreeni vedetään ulos mahasta. 

Raskaus alkoi

Sairaalassaolon aikana sain myös tietää, että raskaus oli lähtenyt käyntiin. Kun sain sen tiedon, en ollut iloinen enkä pettynyt. Tiesin, että alkanut raskaus hidastaa OHSS:stä paranemista. Ja että vakavan OHSS:n sairastaneilla on merkittävästi korkeampi keskenmenoriski. 

Vasta kotiin päästyäni aloin hitaasti ajatella, että niin tosiaan, nyt minä tulin taas raskaaksi. Tästähän voisi olla iloinen! Välillä ehkä olenkin, ainakin on kiva leikkiä raskaana olevaa ja olla puolison paapottavana sen varjolla. Ennen varhaisultraa en kuitenkaan anna itselleni lupaa täysin innostua. Kahdella edellisellä kerralla matto vedettiin juuri varhaisultrassa altani. 

Hepariinipistokset jatkuvat edelleen kotona, ja minun pitää pitää tukisukkia jalassa koko ajan. Kontrollilabroissa oli kaikki ok, paitsi trombosyytit ampaisseet ylös niin että niitä täytyy vielä kontrolloida myöhemmin.

Säikähdys ja varhaisultra

Tismalleen sinä päivänä, kun kahdeksas raskausviikko alkoi (eli päivänä rv7+0) minut säikäytti vetinen verenvuoto. Runsasta se oli sen verran, että meni housuista läpi. Kahden vessakäynnin verran sitä tuli, ja sitten tyrehtyi ruskeaksi vetiseksi vuodoksi. Vaikka tiedän, että vuodot ovat tavallisia ja yleensä harmittomia, se kyllä säikäytti. Mitään ei voi tehdä, paitsi odottaa ultraa, joka ONNEKSI on tulossa ihan pian rv7+3. Kolme piinapäivää.

Ultrassa kaikki OK. No, munasarjat oli vielä jättikokoiset, kokenut lääkäri ihan ihmetteli että eipä ole aikoihin nähnyt niin hurjaa kuvaa ruudulla tässä näin pitkän aikaa punktion jälkeen. Isoin 3 cm.

Ultrassa kaikki OK. Kirjoitinko jo sen? En voi käsittää. Alkio vastasi viikkoja ja sydän pamppaili hienosti ruudulla. Syytä vuodolle ei näykynyt. Fragmin- ja Lugesteron-lääkitykset jatkuvat, ja saatiin ohje ottaa nyt yhteyttä neuvolaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti

Olin oikeassa. Lapsettomuuden ja keskenmenojen kokeminen pilaa tämän raskauden. Minä haaveilin, että olisin onnellinen ja innoissani, vaaleanpunaiset lasit päässä miettisin tulevaa lasta ja uutta elämää. Lukisin innoissani kaikki neuvolasta annettavat lehtiset ja katsoisin Youtubesta odotusvideoita.

Minulla ei ole tuota enää jäljellä. Suhtaudun raskauteen epäilevästi ja kylmästi. Mitä pahaa seuraavaksi tulee? Kuinkahan pitkään tätä esitystä jatkuu, ennenkuin tulee taas se keskenmeno?

Neuvolakäynti todisti tämän oikeaksi. Minusta tuntui todella väärältä käydä siellä. Istua nyt oikeiden äitien kanssa samassa odotustilassa, väistellä vaunuja aulassa ja pestä kädet vessassa, jossa on vaipanvaihtopiste. Anteeksi, minut on nyt laitettu näyttelemään ihan väärään teatteriesitykseen.

Minusta tuntui väärältä istua terveydenhoitajan vastaanotolla, kun hän aloitti tapaamisen kysymällä millä fiiliksillä olemme. Valehtelin vähän, kun kerroin että nyt vihdoin ehkä uskaltaa toivoa, kun ultrassa näkyi elävä alkio.

Terveydenhoitaja esitteli raskaudenajan neuvolapalveluita ja puhui siitä, kuinka sitten synnytyksen jälkeen tulee kotikäynti. Minkä synnytyksen? Tässä on nyt tapahtunut joku erehdys. Minua ahdisti, mutta esitin kiinnostunutta. Halusin vaan äkkiä pois sieltä.

Kotiin saimme pienen kirjasen, jonka luin läpi erittäin epäkiinnostuneena. Saimme myös kyselylomakkeen täytettäväksi, jossa kysytään kysymyksiä parisuhteesta ja taustoista ja sellaisesta perheen hyvinvoinnista. Lomake oli hirveä, hirveä, hirveä. Kuinka rehellisesti saa vastata? Mitä heille kuuluu meidän parisuhde? Onko meillä sellaista? Mitä se on?

Yksi kysymys mietitytti erityisesti: ”Asuntomme on lapsiperheelle sopiva” (vastausvaihtoehdot täysin samaa mieltä – osittain samaa mieltä – osittain eri mieltä – täysin erimieltä). Kuka sen määrittelee? Meidän asunto on pieni 36m2 minikaksio ja minimalistinen. Jonkun mielestä se ei sovi lapsiperheelle, koska lapsi ei saisi omaa huonetta eikä leikkihuonetta. Eikä kotona saisi tömistellä, koska asumme kerrostalossa. Minun mielestäni taas koti on erinomainen varsinkin pienen lapsen kanssa asutettavaksi, sillä

  1. meillä ei ole muita ovia kuin vessan ovi, jonka väliin pienet sormet voisivat jäädä
  2. nukumme isolla 2m futonilla lattianrajassa, josta kierähtäessään vauva ei loukkaa itseään
  3. missään huonekaluissa ei ole teräviä kulmia
  4. keittiö ja eteinen helppo sulkea konttaajalta aidalla
  5. kissalle on pakopaikka
  6. pienessä avarassa asunnossa näkee missä vauva on ja miten voi
  7. asunto on helppo pitää puhtaana
  8. huonekalut on helposti siirreltäviä, jos halutaan raivata tilaa junaradan rakentamista varten

Vastasin sitten että osittain samaa mieltä. Ennenvanhaan tässä asunnossa olisi asunut ihan mukavasti isompikin perhe. Olohuone on ihan uusi juttu, ja jos kutsuja ei pidetä niin mihin sitä tarvitaan. Helsingin keskustassa asuessa olohuone aukeaa ulko-ovelta (paitsi nyt pandemia-aikana).

Toinen ja kolmaskin säikähdys

Raskausviikolla 8, reilu viikko edellisen säikähdysepisodin jälkeen vietän yhden illan aika merkittävissä alavatsasäryissä ja kohdun supisteluissa. Näitä särkyjä on ollut tässä pitkin matkaa, mutta lievempinä ja lyhytkestoisempina. Seuraavana yönä tulee ruskean hitusen sijaan punaista hitusta ja vaaleanpunaista tiputtelua. Yö menee googlatessa. Aamulla vuoto on tyrehtynyt ruskeaan, joskin runsaampaan kuin viikolla. Selvisimmekö tästä säikähdyksestä nyt?

Selvisimme. Seuraavassa ultrassa rv 9+3 alkiolla edelleen kaikki hyvin. Mittaus heitti 2 päivää, mutta siitä ei kuulema tarvitse vielä tässä vaiheessa säikähtää laisinkaan. Lääkärillä oli itselläänkin onnen päivä, kesken ultrauksen hänen puhelinsa soi ja uskalsi meidän ”vakiasiakkaiden” läsnäollessa nopeasti vastata ja kertoa mitä puhelu koski: hänestä oli tulossa isoäiti. Onnittelimme sitten toisiamme. En voi estää taikauskoisuutta, kun alkionsiirron aikoihin onnenmerkit menivät myös yksiin lääkärin kanssa. Onnennumeroni 13 on myös lääkärini onnennumero.

Samanlainen vuotoepisodi toistui ennen seuraavaa ultraa 13. viikolla. Taas saimme huokaista helpotuksesta, kun ruudulle pärähtikin ihan oikean vauvan näköinen hahmo. Se heilutteli raajojaan, pomppi ja tanssi, seisoi päälläänkin. Olisin voinut katsella sitä koko päivän.

Kotimatkalla tutkistelin mielentilaani. Tavallaan sitä jo uskaltaa vähän toivoa ja luottaa että kaikki menee hyvin, mutta tavallaan ei vaan osaa. Miten 5 vuoden pettymyksien jälkeen yhtäkkiä osaisi?

Vastaantulevat vauvanvaunut ja puistossa lapsiaan keinuttavat vanhemmat aiheuttavat edelleen pelkoa ja surua. Minä en kuulu heihin. Kuilu meidän välillämme on liian iso.

Kuilu on kasvanut nyt myös taakseni. Lapsettomuudesta kärsivien vertaistuki loppuu aika lailla tasan heti kun tulee plussa. Ymmärrän kyllä sen.

Kuitenkin minä kärsin edelleen lapsettomuudesta ja niistä kahdesta keskenmenosta – siitä kaikesta mitä jouduin kokemaan 5 vuoden aikana. Se on muuttunut näkymättömäksi ja nimettömäksi. Pitääkö siis tämä kaikki nyt vain niellä ja unohtaa? En minä voi. Tarvitsen vertaistukea muilta saman kokeneilta.

Voinko minä jo iloita?

Osaanko?

Ja siis odottakaas nyt, tuleeko meille ihan oikea vauva? Kaiken tämän jälkeen?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s