Meille tuli vauva

Jännityskertomuksen edellinen, toinen osa päättyi pohdintaan ”tuleeko meille tosiaan vauva?”. Kannattaa lukea aiemmat osat ”Lapsettomuuskertomus” ja ”Alkio nro 13” niin tästäkin tekstistä saa enemmän tolkkua.

Millaista on olla raskaana pitkän lapsettomuusputken ja kahden keskenmenon jälkeen? Jaa-a. Olisinpa kirjoittanut tuntemuksiani ylös raskaanaollessani, sillä näin jälkikäteen muistellen kummoisia ei oikein tulekaan mieleen. Koko raskausaika oli yleisesti ottaen hämärää ja pelottavaa – kun ei halua uskoa sitä todeksi eikä sallia odottavaista, luottavaista, iloista, onnellista fiilistä. Huoli vauvan terveydestä ja loputon, loputon Googlailu täyttivät monet päivät. Minua ällötti, jos joku viittasi minuun raskaanaolevana. Häpesin jollain lailla sitä olotilaa.

Fyysisesti pääsin aika helpolla, tosin minulla alkoi tässä raskaudessa, kuten edellisessä keskenmenneessäkin, vaivaamaan liitoskivut jo heti alkumetreillä (vko 6 alkaen muistaakseni). Olen siis herkkä relaksiinille. Edelleen 8 kuukautta vauvan syntymän jälkeen alaselän ja lonkkaluiden liitokset natisee. Pahoinvointia ei ollut laisinkaan, eikä muita vaivoja.

Minä taisin vähän odottaa, että se todellinen onni ja autuus sitten kyllä alkaa, kun vauva on syntynyt. Mutta eihän se tietenkään minun tuurillani mennyt aivan niin. Vauva syntyi aivan yllättäen ennenaikaisesti. Vasta silloin tajusin, että ihan oikeasti meille on nyt tullut vauva. Ja se alkoi pelottaa. Osaisinko hoitaa vauvaa? Millainen vauva se on? Millainen äiti minusta tulee?

Kun vauva oli syntynyt, en uskaltanut koskea häneen. Pelkäsin samaan aikaan sitä, mitä tuntisin vauvaa kohtaan, ja toisaalta sitä, etten tuntisikaan mitään. Tietenkin vauva nostettiin hetkeksi päälleni ennen kuin vietiin lääkärin tarkistettavaksi. Muistan sanoneeni jotain ”voi, ompa se pieni” ja toivoneeni että hänet otetaan äkkiä pois ja turvaan päältäni. Taisin ehkä jopa sanoa ”joo ottakaa se pois”. Lääkärin tarkastuksen jälkeen vauva tuotiin takaisin luoksemme, mutta en edelleenkään halunnut pidellä vauvaa enkä koskea. Onneksi vauvan isä otti vauvan mielellään kenguruhoitoon samointein.

Synnytys osui pahimpaan ruuhka-aikaan sairaalassa. Kiire näkyi ja tuntui. Meidät jätettiin aika yksin pienen keskosen kanssa, ohjeena ruokkia vauvaa tuttipullolla 3 tunnin välein ja vaihtaa samalla vaippa. Olikohan jo ainakin 1 tai 2 vuorokautta kulunut synnytyksestä, kun joku hoitaja keksi ehdottaa, että kokeilisin imettää vauvaa ja pitää häntä ihokontaktissa. Se oli taas pelottavaa ja outoa.

Tänään, 8 kuukautta vauvan syntymästä, sanoin ensimmäistä kertaa ääneen ”äiti raskastaa sinua”. Sanoin sen kaksi kertaa, molemmilla kerroilla oikein hitaasti ja varovasti, tarkkaillen mitä kamalaa siitä tapahtuu. Mitään ei tapahtunut. Vauva katsoi minua yhtä hölmistyneenä kuin muulloinkin. En tiedä, olenko oikeasti tunteeton vauvaamme kohtaan, vai enkö vain osaa tunnistaa rakkauden tunnetta, koska se on minulle niin vieras. Joka tapauksessa tämä koko aihe on melkoinen tabu, eikä vertaistukea ole helppo löytää. Yleisin vastaus pohdiskeluun on ”kyllä se rakkaus sitten tulee kun vauva kasvaa”, mikä on tavallaan toivoa tuovaa mutta tavallaan painostavaa. Mitä jos ei tulekaan? Mistä tiedän milloin rakastan vauvaani?

Nyt on kesä. Vauva on yli 10 kk ikäinen ja pian on vauvavuosi ohi. Sitä mukaa kun lapsen persoona tulee esiin, ja häntä oppii tuntemaan henkilönä, jolla on nimi, kiintymys kasvaa. En voi tietää, onko tuntemani kiintymys samanlaista kuin muilla, mutta se on riittävää. Se tekee elämästäni elämisen arvoista.

Me toivomme jo lisää lapsia. En ole enää pitkään aikaan kokenut sitä ulkopuolisuuden tunnetta, jota lapsettomana (ja jonkin aikaa vauvan syntymän jälkeenkin) tunsin. Ehkäpä muiden elämät ja muiden vauvat eivät ehdi häiritä mieltäni, kun oma arki pitää aamusta iltaan kiireisenä. Klinikalle palaaminenkaan ei tunnu kamalalta, vaan oikeastaan etuoikeudelta. Toiset ne joutuu yrittämään, me vaan käydään asentamassa alkio paikoilleen.

Silloin, kun surin lapsettomuutta suuresti, sävelsin pari siitä kertovaa kappaletta. Toinen kappaleista sijoittuu mielessäni erään lammen äärelle, jonka ohi kuljen muutaman kerran vuodessa. Aina silloin suru palaa mieleeni.

Sitä kun silloin suri jotain mitä ei ole, mistä ei tiennyt mitä se edes olisi. Ei sitä nykyäänkään oikein tiedä, mitä tämä edes on. Elämä vain muuttui perinpohjaisesti erilaiseksi.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s